Mietteitä ja pohdintoja

17. kesä, 2013

Tämän päivän oivalluksen sain istuessani Terveysaseman odotustilassa odottamassa vuoroani laboratorioon....

Hyvät kanssasisaret olen tekemässä meille kaikille naisille erittäin merkittävän teon, nimittäin annan tässä nyt selkeämpääkin selkeämmän perustelun sille miksi nainen tarvitsee useamman laukun kuin viisi:

Siis syy numero 1: Nainen tarvitsee laukun jokaista omistamaansa kenkäparia kohti.

Syy numero 2: Nainen tarvitsee myös erikoislaukkuja, jokaiseen erityistilanteeseen siihen tarkoitukseen sopivan.
Esimerkkeinä erityistilanteista vaikkapa seuraavat:
Viikonloppumatkaa varten tarvitaan viikonloppumatkalaukku, pitkää viikonloppumatkaa varten pitkän viikonlopun matkalaukku. Lentomatkoja varten tietenkin lentomatkalaukku.
Kannettavaa tietokonetta varten tietokonelaukku, ostoksia varten ostoskassi, ja niitäkin tarvitaan useampi siksi että erilaiset ostokset vaativat erilaisen kassin. Asiapapereita varten tarvitaan tottakai asiapaperisalkku.
Meikkejä varten meikkilaukku ja vaihtokenkiä varten kenkäkassi, niitäkin kaksi kappaletta joista yksi arkikäyttöön ja toinen juhlakenkiä varten.
Retkeilyä varten tarvitaan selkäreppu, liikuntaa ja kuntoilua varten pikkureppu tai vyölaukku.

Syy numero 3: Nainen tarvitsee iltalaukkuja jotka ovat synkroniassa erityisten korujen kanssa.

Syy numero 4: Erilaisiin elämäntilanteisiin tarvitaan aivan erilaisia laukkuja...kuten vaikkapa häihin, hautajaisiin, rippijuhliin, ylioppilasjuhliin, jne ...

Syy numero 5: Jokainen nainen tarvitsee ainakin peruslaukut : 1 musta iltalaukku, 1 valkoinen iltalaukku, 1 kultainen iltalaukku, 1 hopeinen iltalaukku, 1 musta pieni käsilaukku, 1 musta suurempi käsilaukku, 1 valkoinen pieni käsilaukku ja tietenkin
1 suurempi valkoinen käsilaukku, samoin 1 pieni ruskea käsilaukku ja 1 suurempi ruskea käsilaukku sekä neutraalit 1 pieni beige käsilaukku ja 1 suurempi beige käsilaukku.

Ja minä tarvitsen vielä muutaman pinkin käsilaukun, turkoosin punotun korilaukun ja pari ihan aitoa koria toriostoksia varten.

Eli näin yksinkertainen asia tämä oikeasti on... miten se voi olla rakkaille miekkosillemme niin vaikeaa käsittää?

16. kesä, 2013

Tänään heräsin erityisen iloisin mielin, sillä vanha rakkauteni tuli uneeni ja antoi minulle vastauksen siihen millä voin korvata, tai edes yrittää korvata sen että joudun luopumaan Kenkäaarteistani.
HATUILLA !!!

Jotta nyt helpommin ymmärtäisitte suhdettani Hattuihin kerron teille hieman itsestäni, nuorempana.... No okei..paljon nuorempana:

Kaikki alkoi paperinukeista... (kuva 1) ihastuin niihin jo alle kouluikäisenä ja se ihastus kesti aina parikymppiseksi asti... tai no ei se vieläkään ole kadonnut.
10-vuotiaana aloin keräämään Apu-lehden paperinukkeja (kuva 2) ja piirtämään niille itsesuunnittelemiani vaatteita. Ruotsissa 1972 aloin piirtämään myös omia paperinukkeja (kokonaisia sukuja..vauvoineen, vaareineen ja mummoineen..ja bonuksena kissat, koirat ja hevoset..) Kun sitten 16-vuotiaana lahjoitin paperinukkekokoelmani pikkusiskolleni Katjalle, hän laski että niitä oli yli 200 kpl.

No niin jatketaanpa tästä kohti Hattuja:
Vuosi on siis 1972 ja minä olen 13-vuotias Leijonatar, mikä seikka on tässä koko kertomuksessa hyvin ollennainen. Landskronassa siihen aikaan kaikki seiskaluokkalaiset "kovat mimmit" (tuffa tjejer) halusivat leveälahkeiset farkut joissa oli maata laahavan pitkät lahkeet jotka oli vielä revitty hapsuisiksi. Farkkujen kanssa pidettiin puukenkiä joihin oli päälle liimattu tai piirrelty kukkia. Yläosana pidettiin t-paitaa, sen päällä nahkatakki ja sen päällä farkkutakki josta revittiin hihat pois ja jonka selkämykseen mustalla tussilla kirjoiteltiin iskulauseita tai piirreltiin lisää kukkia.

Vaan mistä haaveili Leijonatar?
Minä kävin säännöllisesti kaupungin parhaassa antikvariaatissa ostamassa 1,50 kruunulla vanhoja numeroita ranskalaisista, saksalaisista ja italialaisista muotilehdistä. (kuvat 3-4). Niistä sitten kopioin tarkasti minua miellyttäviä muotiluomuksia paperinukeilleni... Muistankin miten sain ihailua osakseni äidiltäni kun olin kopioinut paisleykuvioisen mekon kuvioineen kaikkineen...viimeisintä piirtoa myöten (kuva 5). Niin, siitä haaveesta ja Hatuista....
Eräässä lehdessä näin kuvan jossa mannekiini istuu aurinkoisella rannalla aurinkovarjon alla aurinkotuolilla...yllään hänellä oli vitivalkoinen shifonkihousupuku jossa oli liehuvat leveät lahkeet, pitkä jakku jossa läpikuultavat liehuvat hihat, jaloissaan kullanväriset remmisandaalit ... JA .... päässään leveälierinen valkoinen harsomaisen kevyt Hattu !!!
Siitä kuvasta tuli haaveeni pitkäksi aikaa.... ja usein ajattelin itseni siihen mannekiinin tilalle. (kuva 6 antaa hieman osviittaa tunnelmasta)

Kului jokunen vuosi ja loppui koulu, tunsin suurta vapautta... sillä vihdoinkin voin pukeutua vapaasti juuri niin kuin toivoin ja halusin, ilman että piti pelätä että saa koulussa kiusaajat kimppuunsa.  Alkoi minun Hattukauteni...
18-vuotiaana kannoin täysin tietoisena sen luomasta huomiosta ensimmäistä Hattuani...ylpeänä ja mielissäni. Hattuni kruunasi täydellisesti asuni:
Trendinmukainen kokomusta kreppikangasmekko jonka helma ylettyi aina puoleen pohkeeseen. Se oli aito 40-luvun asu ja ostettu second hand liikkeestä Köpenhaminasta muutamalla kympillä. Siinä oli pieni pystykaulus, pitkät kapeat hihat, miehusta oli laskostettu vekeille ja kauluksesta helmaan saakka mekkoa koristivat pienet helminapit. Sääreni verhosi mustat saumasukat, jaloissani olivat harmaat matalavartiset korkeakorkoiset mokkanilkkurit joidenka kantapäitä koristi hopeaketju.
Käsineeni olivat myös harmaata mokkaa ja käsilaukku niin ikään aito 40-luvun iltalaukku... sellainen kirjekuorimallinen, mustaa kivihelmikangasta.... Koska oli syksy kaiken tämän upeuden suojana oli musta viittatakki harmaalla vuorella....
JA ... sitten se Hattu !  Se oli harmaa pillerirasiamallinen huopahattu jonka pilkullinen harso peitti juuri ja juuri silmäni... laskeutuen sitten sievästi nenänpäälleni. Harso oli kiinnitetty Hatun kupuun mustilla kivihiilihelmillä joista oli muodostettu siro ruusuke Hatun sivuun.  (sääli ettei kaikesta tästä ole yhtään kuvaan)

Siitä se sitten lähti.... Hattujen kantaminen... ja jossain vaiheessa elämääni se jäi... ehkä siinä vaiheessa kun kolmekymppisenä muutin Helsingistä Vaasaan, tapasin tulevan ensimmäisen aviomieheni joka ilmoitti minulle tylysti ettei aio kulkea kanssani samaa puolta katua jos laitan päähäni sen aikaisen Hattuni... leveälierisen mustan "flamencotanssijan" Hatun jota koristi sekä lieriä että kupua  leopardikuvioinen kangas. Myin sen Hatun sitten seuraavana kesänä Vaasan Kalasataman ulkokirppiksellä.

Mutta siis... nyt unessani unelmieni Hattu palasi ja antoi minulle idean... voin taas alkaa kantamaan Hattuja, sillä jos on sanonta "Kengistään nainen tunnetaan." niin voihan sitä lanseerata uuden sanonnan: "Hatuistaan Nainen tunnetaan." (kuva 7)

13. kesä, 2013

Tähän päivään heräsin miettien sitä miten tämä uusi tilanteeni tulee vaikuttamaan elämääni ja yhtäkkiä tajusin erään asian, ja hyvin olennaisen asian mihin nivelreuma tulee vaikuttamaan.... siis se tulee vaikuttamaan KENKIIN!!!!!!!!

Kyllä, Kengät ovat yksi elämän olennaisista ja tärkeimmistä asioista ! Äläkä nyt vaan sano että turhuutta ja turhamaisuutta.... Ei nimittäin ole !
Ajattelepa niitä hetkiä kun sinulla on ollut jalassasi epämukavat, epäsopivat kengät ja sitten niitä hetkiä kun olet saanut nauttia ihanista, sopivista, mukavista kengistä.
No myönnettäköön että elämäni aikana olen aika monesti sortunut enemmänkin niinhin ihaniin kuin mukaviin kenkiin, mutta entäs sitten... olen nauttinut joka hetkestä korkeissa koroissani, jumalattarena.

Nyt siis mietin mitä tehdä kaikilla niillä ihanilla kengilläni? Enää en nimittäin keinu kaduilla eteenpäin korkeissa koroissa, vaan on hankittava järkeviä, korottomia ja tarpeeksi tilavia kenkiä jotta voin yleensäkin kaduille lähteä kävelemään... tai no juuri nyt se käveleminenkin muistuttaa enemmänkin vaappumista.
Palataanpa ongelmaani.... mitä teen nyt kaikilla pareilla ihanaakin ihanampia KENKIÄ?

Laittaako myyntiin nettihuutokauppaan/nettikirppikselle? Lahjoittaako kanssasisarille, jumalattarille? Pakkohan ne on saada liikkeelle taas tuolta komeroiden alahyllyiltä ja säilytyslaatikoistaan !!
Pitää siis ottaa ne esiin ja valokuvata jokainen upea pari... ja hei naiset, siellä on mageita uniikkikappaleitakin..tai siis uniikkipareja joita ei saa mistään kaupasta... enää. Valokuvat täytyy sitten laittaa esille tänne nettiin että muutkin voivat ihailla kokoelmaani...haaveilla ja himoitakin.
Sitten se vaikein juttu, miten hinnoitella aarteita? Ottaako vastaan tarjouksia vai määritelläkö itse ihanuuksien arvo ? Laittaako esille täsmähinta vai tinkimisvaraa ?

Hmm.... uskokaa tai älkää, tämä ei oikeasti ole helppoa !

Ja entä sitten kun tai jos kaikki ihanuuteni löytävät uuden nautiskelijan ja ihailijan...
miten minun sitten käy? Löydänkö matalakorkoisia, järkeviä ja Mielettömän Ihania uusia aarteita? Mistä minä niitä löydän?

Voi, voi... olisimpa rikkaampi..tai siis edes rikas.... niin teettäisin jokaisen Kenkäparini ja antaisin maailmankuulujen suunnittelijoiden suunnitella minulle sopivia Jumalaisia Kenkiä.... sanoisin vain: "Rahasta se ei ole kiinni."


Tässä viimeisin hankintani, rakastuneena ensivilkaukselta ostin kympillä nämä ihan uudet Ihanuudet... Katselkaa ja nauttikaa....
Anteeksi kyyneleeni, elämässä vain on asioita jotka liikuttavat sydäntäni suuresti...
kuten.... KENGÄT !!!

8. kesä, 2013

Olen jo jonkun aikaa miettinyt miten voi kieltää toisen kokemuksen jostain asiasta?
Ei voi sanoa toiselle että: Olet kokenut asian väärin, ei se noin ole vaan se on näin kun minä ja muut sen olemme kokeneet.
Tai siis voi sanoa, mutta missä siinä väitteessä on todiste siitä että toisen kokemus olisi väärin?
Kokemushan on täysin subjektiivinen tapahtuma. Jopa saman asian ja tapahtuman kaksi ihmistä voi kokea täysin eritavalla...johtuen eri tietoisuudentasosta sekä mielen avoimuudesta sille mikä on oman sen hetkisen ymmärryksen laajuus.

Eli kuka meistä on oikeassa ja kuka väärässä kun esimerkiksi puhutaan uskomuksista ja vaikkapa ns paranormaaleista ilmiöistä/kokemuksista? Jos minä uskon yksisarvisten olemassaoloon ja koen kokeneeni niiden läsnäolon, jopa ehkä nähneeni... niin kuka oikeasti voi kiistää sen tapahtuneen ja väittää ettei se ole todellista? Miten tälläisen kiistävän väitteen voi perustella yhtään sen paremmin kuin minä perustelisin oman kokemukseni?

Mitä jos hyväksyisimme vain sen että se mitä emme (vielä) ymmärrä ei uhkaa meitä, eikä meidän tarvitse kieltää sitä suojataksemme itsemme, vaan voimme vain todeta rauhallisesti: Okei, onhan se ehkä mahdollista vaikka minä en sitä uskokaan...enkä ymmärrä miten se olisi mahdollista.

Pelkohan siinä on takana että ihmiset eivät uskalla laajentaa näkökulmaansa silloin kun on kysymys heille tuntemattomasta. Pahimmillaan tämä pelko johtaa fanatismiin ja "vain minun totuuteni on totuus" ajatteluun. Se että kantaa tälläistä pelkoa on taas merkki henkisen kasvun ja kehityksen vähyydestä.... eli ollaan vielä hyvin polun alkuvaiheissa... ehkä ei olla vielä edes herätty tiedostamaan laisinkaan omaa henkisyyttään. Eletään itsensä ulkopuolista elämää, eli totuus on se miltä jokin näyttää ja se mitä enemmistö hyväksyy totuudeksi. Ei etsitä omaa sisäistä totuutta vaan sopeudutaan jonkin ryhmän totuuteen jotta kuuluisi johonkin ja tulisi hyväksytyksi ryhmän jäsenenä

Ihan näin yleisesti ottaen, ei kannata lähteä olettamaan asioita ihmisistä... eikä oikein mistään muustakaan. Kaikella on aina useampi puoli, ja hyvin harva asia on todellisuudessa joko/tai. Eli kannattaa pitää mielensä avoinna ja edes yrittää nähdä asioita muidenkin näkökulmasta, edes sen verran että ymmärtää ettei kaikkeen ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta. On hyvä sietää erilaisuutta, sillä se että joku toinen ajattelee, kokee ja uskoo eritavalla kuin minä...ei ole mitenkään minulta pois...päinvastoin.

Niin... mitä tapahtuu jos me aina vaikenemme silloin kun se mitä olemme sanomassa ei miellytä muita ? Silloin oma henkinen kasvumme hidastuu ja annamme pelolle valtaa sekä luovutamme oman voimamme pois. Se että puhuu siitä mitä kantaa sydämessään ei voi koskaan ketään vahingoittaa ja meitä ei taas voi vahingoittaa se mitä muut meistä ajattelevat tai puhuvat... jos emme ota sitä Itseemme...kaikki se on meidän ulkopuolellamme kun taas meidän todellinen Itsemme on meissä...sisimmässämme ja täysin turvassa.

Yksi universumin laeista on tämä: Älä ota mitään henkilökohtaisesti.

Se on hyvä laki, sillä mikään meidän ulkopuoleltamme ei voi meitä vahingoittaa jos emme salli sen niin tehdä. Toki jos joku mojauttaa meille mustan silmän niin se silmä on vahingoittunut, mutta ei se meidän todellista Itseämme ole vahingoittanut...kehoamme vain. Eli tarkoitan siis että valitsemme aivan itse otammeko jotain itseemme vai emme ja se minkä jätämme mielemme ja sydämemme ulkopuolelle ei voi meille mitään.

Ei siis ole mitään pelättävää !  <3