16. kesä, 2013

Kengistä Hattuihin

Tänään heräsin erityisen iloisin mielin, sillä vanha rakkauteni tuli uneeni ja antoi minulle vastauksen siihen millä voin korvata, tai edes yrittää korvata sen että joudun luopumaan Kenkäaarteistani.
HATUILLA !!!

Jotta nyt helpommin ymmärtäisitte suhdettani Hattuihin kerron teille hieman itsestäni, nuorempana.... No okei..paljon nuorempana:

Kaikki alkoi paperinukeista... (kuva 1) ihastuin niihin jo alle kouluikäisenä ja se ihastus kesti aina parikymppiseksi asti... tai no ei se vieläkään ole kadonnut.
10-vuotiaana aloin keräämään Apu-lehden paperinukkeja (kuva 2) ja piirtämään niille itsesuunnittelemiani vaatteita. Ruotsissa 1972 aloin piirtämään myös omia paperinukkeja (kokonaisia sukuja..vauvoineen, vaareineen ja mummoineen..ja bonuksena kissat, koirat ja hevoset..) Kun sitten 16-vuotiaana lahjoitin paperinukkekokoelmani pikkusiskolleni Katjalle, hän laski että niitä oli yli 200 kpl.

No niin jatketaanpa tästä kohti Hattuja:
Vuosi on siis 1972 ja minä olen 13-vuotias Leijonatar, mikä seikka on tässä koko kertomuksessa hyvin ollennainen. Landskronassa siihen aikaan kaikki seiskaluokkalaiset "kovat mimmit" (tuffa tjejer) halusivat leveälahkeiset farkut joissa oli maata laahavan pitkät lahkeet jotka oli vielä revitty hapsuisiksi. Farkkujen kanssa pidettiin puukenkiä joihin oli päälle liimattu tai piirrelty kukkia. Yläosana pidettiin t-paitaa, sen päällä nahkatakki ja sen päällä farkkutakki josta revittiin hihat pois ja jonka selkämykseen mustalla tussilla kirjoiteltiin iskulauseita tai piirreltiin lisää kukkia.

Vaan mistä haaveili Leijonatar?
Minä kävin säännöllisesti kaupungin parhaassa antikvariaatissa ostamassa 1,50 kruunulla vanhoja numeroita ranskalaisista, saksalaisista ja italialaisista muotilehdistä. (kuvat 3-4). Niistä sitten kopioin tarkasti minua miellyttäviä muotiluomuksia paperinukeilleni... Muistankin miten sain ihailua osakseni äidiltäni kun olin kopioinut paisleykuvioisen mekon kuvioineen kaikkineen...viimeisintä piirtoa myöten (kuva 5). Niin, siitä haaveesta ja Hatuista....
Eräässä lehdessä näin kuvan jossa mannekiini istuu aurinkoisella rannalla aurinkovarjon alla aurinkotuolilla...yllään hänellä oli vitivalkoinen shifonkihousupuku jossa oli liehuvat leveät lahkeet, pitkä jakku jossa läpikuultavat liehuvat hihat, jaloissaan kullanväriset remmisandaalit ... JA .... päässään leveälierinen valkoinen harsomaisen kevyt Hattu !!!
Siitä kuvasta tuli haaveeni pitkäksi aikaa.... ja usein ajattelin itseni siihen mannekiinin tilalle. (kuva 6 antaa hieman osviittaa tunnelmasta)

Kului jokunen vuosi ja loppui koulu, tunsin suurta vapautta... sillä vihdoinkin voin pukeutua vapaasti juuri niin kuin toivoin ja halusin, ilman että piti pelätä että saa koulussa kiusaajat kimppuunsa.  Alkoi minun Hattukauteni...
18-vuotiaana kannoin täysin tietoisena sen luomasta huomiosta ensimmäistä Hattuani...ylpeänä ja mielissäni. Hattuni kruunasi täydellisesti asuni:
Trendinmukainen kokomusta kreppikangasmekko jonka helma ylettyi aina puoleen pohkeeseen. Se oli aito 40-luvun asu ja ostettu second hand liikkeestä Köpenhaminasta muutamalla kympillä. Siinä oli pieni pystykaulus, pitkät kapeat hihat, miehusta oli laskostettu vekeille ja kauluksesta helmaan saakka mekkoa koristivat pienet helminapit. Sääreni verhosi mustat saumasukat, jaloissani olivat harmaat matalavartiset korkeakorkoiset mokkanilkkurit joidenka kantapäitä koristi hopeaketju.
Käsineeni olivat myös harmaata mokkaa ja käsilaukku niin ikään aito 40-luvun iltalaukku... sellainen kirjekuorimallinen, mustaa kivihelmikangasta.... Koska oli syksy kaiken tämän upeuden suojana oli musta viittatakki harmaalla vuorella....
JA ... sitten se Hattu !  Se oli harmaa pillerirasiamallinen huopahattu jonka pilkullinen harso peitti juuri ja juuri silmäni... laskeutuen sitten sievästi nenänpäälleni. Harso oli kiinnitetty Hatun kupuun mustilla kivihiilihelmillä joista oli muodostettu siro ruusuke Hatun sivuun.  (sääli ettei kaikesta tästä ole yhtään kuvaan)

Siitä se sitten lähti.... Hattujen kantaminen... ja jossain vaiheessa elämääni se jäi... ehkä siinä vaiheessa kun kolmekymppisenä muutin Helsingistä Vaasaan, tapasin tulevan ensimmäisen aviomieheni joka ilmoitti minulle tylysti ettei aio kulkea kanssani samaa puolta katua jos laitan päähäni sen aikaisen Hattuni... leveälierisen mustan "flamencotanssijan" Hatun jota koristi sekä lieriä että kupua  leopardikuvioinen kangas. Myin sen Hatun sitten seuraavana kesänä Vaasan Kalasataman ulkokirppiksellä.

Mutta siis... nyt unessani unelmieni Hattu palasi ja antoi minulle idean... voin taas alkaa kantamaan Hattuja, sillä jos on sanonta "Kengistään nainen tunnetaan." niin voihan sitä lanseerata uuden sanonnan: "Hatuistaan Nainen tunnetaan." (kuva 7)